2009 Oscar abstraktit

Semiotiikan X Oscarin päivän seminaari lauantaina 28.11.2009
Rakkauden merkit ja metaforat

Alustavia huomioita immanuel kantin rakkauden filosofiasta
Pärttyli Rinne

Immanuel Kantin rakkauden filosofia näyttää olevan perusteltua jakaa kolmeen osa-alueeseen:
1. Totuuden rakkaus
2. Seksuaalinen rakkaus
3. Lähimmäisen rakkaus
Esitän kustakin osa-alueesta alustavia huomioita.

Mitä ’Evolutiivinen rakkaus’ sanoo?
Ahti-Veikko Pietarinen, Helsingin yliopisto

Peircen niin henkilökohtaisen kuin filosofisenkin elämän taitekohtaa  sijoittuvan ”Evolutiivinen rakkaus” –artikkelin sanoma on herättänyt  monensuuntaisia reaktioita. Joidenkin mielestä se oli kauneusvirhe hänen  ajattelussaan ja epäsopiva yleisen, logiikkaan nojanneen ajatuslinjan kanssa. Sitä ei tule tulkita, se tulee sivuuttaa. Toiset ovat nähneet  siinä jonkinlaisen aivan uuden kosmologisen maailmanselityksen. Tulkintani on – ei käydystä keskustelusta vaan kirjoituksen pääannista itsestään – että Peirce pitää sosiaalisten valintapaineiden synnyttämiä ”onnekkaita variaatioita” epätyydyttävinä ja liian mekanistisina  selityksinä Darwinistiselle evoluutiolle, ja että agapastisen ”luovan  rakkauden” mukaiset ontogeneettiset adaptaatiot tuovat kuvaan mukaan  Baldwin-efektin mukaisen evoluution.

Yhteystiedot:
Ahti-Veikko Pietarinen, PhD, Professor, University of Helsinki
Semiotics, http://www.helsinki.fi/~pietarin/

Lapsen mielen kuvia rakkaudesta (esitys peruuntui)
Pirjo Kukkonen, Helsingin yliopisto
Suomenruotsalainen kirjailija Oscar Parland (1912–1997) kuvaa postmodernia suomenruotsalaista proosaa edustavissa lapsikuvauksissaan /Den förtrollade vägen/ ([1953] 1974) ja /Tjurens år/ ([1962] 1988), Eeva-Liisa Mannerin suomennoksina /Lumottu tie /(1983) ja /Härän vuodet/ (1985), 5–6-vuotiaan Rikin näkökulmaa, mielikuvitusta ja symbolismia kannakselaisessa kosmopoliittisessa ympäristössä. /Lumotun tien/ Rikin mielikuvissa kaikella on kasvot, taloillakin; varjostin hänen huoneessaan on jonkinlainen laterna magica, jossa hän näkee kasvoja ja kuvia: ”Tuntikausia voin maata ja katsella varjostinta ja antaa näkemälleni erilaisia selityksiä” (mts. 15). Semioottisesti nämä lapsen selitykset ovat kiintoisia; lapsi ajattelee kuvien, ikonien kautta, minkä vuoksi Parland ei käytä lasten omaa kieltä näissä lapsikuvauksissaan vaan kuvien kieltä ilmentämään lapsuuden maisemaa, sielun maisemaa. Kirjojen symboliikka rakentuu maagis-myyttiselle maailmankuvalle; Parland on todennut, että hänen kuvakielensä on saanut vaikutteita modernistisesta runoudesta, jossa kuvalla on keskeinen asema.

Rakkauden Riki näkee konkreettisesti kuvina, kun Isoäiti lukee Raamattua sunnuntaiaamuisin: ”– Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen”. Riki pohtii rakkautta näin: ”Oikeastaan en ymmärrä muuta että rakkauden paikka on kielellä. Äiti on sanonut että rakkaus on sydämessä ja yhteen aikaan uskoin niin, mutta Isoäiti tietää luonnollisesti parhaiten. Oikeastaan sen kyllä käsittää kun ajattelee eläimiä paratiisissa. Sillä kielellähän ne maistoivat hedelmiä joita tarjosivat toisilleen, kielellä ne nuolivat toistensa kasvoja ja kaulaa kun tahtoivat osoittaa miten paljon pitivät toisistaan, ja kielellä ne kuiskailivat lempinimiä toistensa korvaan” (mts. 57). Seuraava repliikki suomentuu hyvin: ”– Men nu bliver tron, hoppet, kärleken, dessa tre, men störst ibland dem är kärleken. Amen!” (mts. 57), ”– Mutta nyt jäävät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, ja suurin niistä on rakkaus. Amen!” Seuraavaa ruotsinkielistä kohtaa ei kuitenkaan voi suomentaa: ”Kärleken är större än både tronen och hoppet. Men också tronen måste vara mycket stor. Menar Mormor månne den tron som Gud sitter på – och hur högt är hoppet? Är det härifrån ända upp till himlen – hamnar man då rakt in bland änglarna i paradiset? (Mts. 57.). Eeva-Liisa Manner onkin hienossa suomennoksessaan jättänyt pois muun paitsi: ”– Niin, rakkaus on suurin, huokaa Täti” (mts. 58).

Käsittelen esityksessäni muutamia lapsen mielen kuvia rakkaudesta kirjallisten esimerkkien kautta – ja muutamia todellisen elämän lasten mielen kuvia rakkaudesta.

Yhteystiedot:
Pirjo Kukkonen
Tf. professor i svensk översättning, docent
Helsingfors universitet
Nordica, Institutionen för nordiska språk och nordisk litteratur
PB 24 (Unionsgatan 40)
FI-00014 Helsingfors universitet
E-post: pirjo.kukkonen(at)helsinki.fi

Rakkaus ja laki (luonnon ja ihmisen)
Otto Lehto

Haluaisin nostaa esiin kysymyksen rakkauden oikeutuksesta, ja toisaalta rakkauden kiellon ja lainsäädännän oikeutuksesta. Rakkaus itsessään voi olla laki (esim. Jeesuksen agapen laki tai Aleister Crowleyn ”love is the law”), tai jonkun lain alainen (oli kyseessä sitten luonnon tai ihmisen tai jumalan laki). Jos taas rakkaus on lain ulkopuolella, tai lain ”sallima” puhtaasti negatiivisessa mielessä (eli ”ei-kielletty”), niin kysymys rakkauden oikeutuksesta nähdään puhtaan negatiivisena injunktiona: ”älä estä rakkauden virtaa”… Minä itse kannatan tällaista liberaalia rakkauden teoriaa, joka tukee paitsi universalistista rakkauden lakia niin myös rakkauden täydellistä edesvastuuttomuutta suhteessa (ei luonnon lakiin perustuviin) arbitraareihin moraalikäytäntöihin. Ainoa laki jota rakkauden tulee noudattaa on luonnonlaki, eli vapaan ihmisen täydellisen tasa-arvoperiaatteen laki (ns. klassillinen luonnonlaki), joka sanoo että kaiken rakkauden (kuten kaiken muunkin vapaan toiminnan) tulee olla kahden (tai useamman) ihmisen tai eläimen tai asian välistä vapaaehtoisuuteen perustuvaa ei-pakottavaa toimintaa. Mitään muita rajoituksia ei voi olla. Valtion ja lainsäädännän tehtävä tulee olla edustaa luonnonlakia, eli toimia edustuksellisen vapauden aatteen nimissä kaikkea sortoa vastaan, eli myös vähemmistön tai enemmistön mielipidettä vastaan (toisin sanoen tarpeen mukaan ”epä-demokraattisesti” eli kansan ”yleistä tahtoa” vastaan, jos tämä tahto itsessään toimii luonnonlakia vastaan, eli pyrkii sortamaan vähemmistöjä tai enemmistöjä ja heidän ihmisoikeuksiaan). Valtiolla ei ole oikeus rikkoa luonnonlakia, ei edes moraalin tai yleisen hyvän nimissä. Sen sijaan valtiolla on (ehkä) rooli rakkauden edistämisessä ei-koersiivisesti. Tässä mielessä rakkaus on universaali prinsiippi joka on paitsi lain alkulähde niin myös sen ylä- ja ulkopuolella. Augustinuksen sanoin, ”Rakasta, ja tee mitä tahdot.” Näillä sanoilla on seuraamuksia.

Yhteystiedot:
Otto Lehto, Helsingin yliopisto, Englannin kielen laitos.
sähköposti: otto.lehto(at)helsinki.fi,

Rakkaus, valta ja väkivalta – Hannah Arendtin ja Simone Weilin filosofian äärellä
Maija Pietikäinen

Hannah Arendt ja Simone Weil, kaksi 1900-luvun huomattavaa juutalaista ajattelijaa, ovat käsitelleet kirjoituksissaan rakkauden, vallan ja väkivallan teemoja keskeisellä ja kiinnostavalla tavalla. Esseissään ”On Violence” Hannah Arendt pitää valtaa ja väkivaltaa selkeästi toisilleen vastakkaisina ilmiöinä; missä yksi hallitsee ehdottomasti, toinen on poissa. Väkivalta nousee esiin vallan ollessa uhattuna, mutta väkivallan jäädessä oman itsensä varaan sen lopputuloksena on vallan katoaminen. Simone Weil puolestaan näkee vallan inhimillisen olemassaolon ja situaation välttämättömänä osana, mutta hän käsittää vallan pohjimmiltaan väkivaltana käsitteellistäen niiden eksistentiaaliset kokemukset painovoimana ja äärimuodossaan ihmisen olemassaolon kokemuksen katoamisena.
Arvioidessaan politiikan ja poliittisen toiminnan käsitteitä uudelleen Hannah Arendt kutsui projektiaan kirjeessään Karl Jaspersille ”Amor Mundiksi”, maailman rakastamiseksi. Jo filosofisessa väitöskirjassaan hän tarkasteli kriittisesti Augustinuksen rakkauskäsitettä, mikä teema hänen myöhemmässä tuotannossaan sai pikemminkin solidaarisuuden ja vastuun sekä keskinäisen mielenkiinnon, myötätunnon ja anteeksiannon konnotaatioita. Simone Weilin platonista arvofilosofiaa ja sokraattista etiikkaa edustavassa ajattelussa rakkauden teema puolestaan nousee esiin vallan ja väkivallan kehästä ja painovoimasta vapauttavana vastikkeettomana voimana, jonka metaforana hän näki ennen muuta musiikin armon putousliikkeenä.
Tarkastelen siis rakkauden, vallan ja väkivallan eräitä juonteita molempien filosofien tuotannossa hahmottaen rakkautta, sen konnotaatioita ja metaforia eräinä ratkaisuehdotuksina näihin oman aikamme keskeisiin ongelmiin.

Yhteystiedot:
Maija Pietikäinen,
Tarjantie 13, 15900 Lahti
Email: maija.pietikainen(at)phnet.fi

Eros and Thanatos: a Semiotic Analysis of Different Interpretations of the Story of Judith in Italian, Dutch and Austrian Visual Art.
Vesa Matteo Piludu

The Deuterocanonical Catholic Old Testament’s Story of Judith tells about the heroic fidelity of this widow for her husband and her patriotic love for his people. The beautiful lady used her seductive power in order to kill Holofernes, the pagan Assyrian general who oppressed the Jews. She decapitates him, and then takes his head back to her fearful countrymen. The Assyrians, having lost their leader, disperse, and Israel is saved. Though she is courted by many, she remains unmarried for the rest of her life. Judith is one of the few female heroines of the Biblical tradition, and her bravery and fidelity is celebrated in an enormous number of paintings and statues in Catholic countries. But the interpretation of the story in Protestant countries was opposite: Holofernes was considered the poor victim of an unfaithful, dangerous and sensual woman, and the whole text isn’t present in the protestant Bibles. Judith became the model for a topos of art history: the femme fatale, lovely as lethal.

Yhteystiedot:
Vesa Matteo Piludu, Helsingin Yliopisto,
piludu(at)mappi.helsinki.fi

Hänen ihonsa silkillä kudon maailmani ehjäksi.
Rakkauden merkit ja metaforat Kari Hotakaisen proosassa

Leena Mäkelä-Marttinen

Tarkastelen esitelmässäni rakkauden merkkejä ja metaforia Kari Hotakaisen proosassa käyttäen esimerkkiaineistonani teoksia Juoksuhaudantie (2002), Huolimattomat (2006)ja Ihmisen osa (2009). Esitelmän otsikko on sitaatti romaanista Huolimattomat, ja siitä on luettavissa useita Hotakaisen taiteesta välittyviä teemoja, kuten yksinäisyyden ja melankolian tunnot, henkilöiden subjektiviteetin korostus ja keskittyminen oman itsen sisimpään vastapainona elämän hajanaisuudelle ja ulkoiselle epävarmuudelle, nykyihmisen rikkinäinen osa usein taloudellisessa ahdingossa, miehiset toiveet, pettymykset ja tuskatilat. Hotakaisen proosan rakenne- ja tyylipiirteiden analysoinnin kautta on mahdollista tarkastella myös rakkauden moninaisia ilmentymiä hänen proosassaan. Vaikka rakkauden käsite on filosofisesti vaikea, voi sen eri muodoissaan sanoa olevan Hotakaisen proosan kantava voima. Hotakaisen tarinoita kuljettaa unelma rakkaudesta, läheisyydestä ja perheestä.  Analyysini teoreettisina työvälineinä käytän romaaniteorian välineistöä, erityisesti Mihail Bahtinin romaaniteoriaa.
Esitelmäni liittyy vielä kehittelyn asteella olevaan kotimaisen nykykirjallisuuden tutkimukseen. Kiinnostavaa muun muassa on, että usean suomalaisen nykyprosaistin kerronnassa on nähtävissä tiettyjä samankaltaisia rakenteellisia ja tyylillisiä piirteitä, kuten eri kertojahenkilöiden kerronnan vuorottelu. Tällöin henkilöiden sisäisen puheen kautta kerronnasta muodostuu kokonaisuus, jossa näkökulmien sisäinen huumori yhdistyy kerronnan kokonaisuutta hallitsevaksi satiiriseksi otteeksi, jonka pohjavire on kuitenkin vakava. Nykyproosa välittää tapahtumia hallitsevan absurditeetin ja tragikomedian sekä satiiristen henkilökuvien avulla näköiskuvaa tästä ajasta, yhteiskunnasta, ihmisyydestä ja aikalaiskokemuksesta. Voisi sanoa, että vuosituhannen vaihteen kotimaisen proosakirjallisuuden eräät vallitsevat piirteet sitoutuvat edellä sanottuun ja muodostavat näin ollen omanlaisekseen erottutuvan tyylisuunnan, johon kuuluu Hotakaisen ohella muun muassa seuraavien kirjailijoiden tuotantoa: Olli Jalonen, Jyrki Lehtola, Mikael Niemi, Miika Nousiainen, Sofi Oksanen, Petri Tamminen ja Jari Tervo.

Yhteystiedot:
Leena Mäkelä-Marttinen (FT, yliopettaja Kymenlaakson ammattikorkeakoulu)
Rautjärventie 154
46400 Kaipiainen
e-mail: leena.makela(at)pp.inet.fi

An Existential Semiotic Approach to Musical Performance: Subjectivity in Art Music Performance
Grisell Macdonel

During nineteenth century, the process of instauration of the concept of musical Art work did have certain effects on performance practices: The role of the performer was defined by theorist and composers as transmitters of musical work. Musical performance was theorized as a material aspect of the work instead of a creative and subjective human activity. This investigation, however, holds a distinct view on performance and explores the subjectivity of the performers and the implications of their individuality in the sonic aspect of the musical work as well as in the creative processes of art musical practices. This research departs from Brelet’s idea (1951) that the musical work lives through the performance. In Brelet’s work the subjectivity of the performer plays a key role in art music. The theoretical framework of this investigation is based on the existential semiotic theory by Eero Tarasti. The aim of this paper is to present some of the key aspects and conclusions of my application of the existential semiotic theory in the study of art music performance practices. Some of the questions which this research attempts to answer are the following: What can be considered as performer’s subjectivity? How the existence of the performer manifests during the performance? and, why the performer’s subjectivity can be considered as meaningful in art music?

Yhteystiedot:
Grisell Macdonel
Helsinki University
Musiikkitiede
F.M. opiskelija
kontrabassell/at)yahoo.com.mx

Varieties of Subjectivity  or the Basic ’Semiotic Square’ of Our Existence and What Can Be Derived From It?
Eero Tarasti

My previous theories on Dasein,  transcendence and modalities seem to have focused in a model of four cases of ‘Being’: Being-in-myself, Being-for-myself, Being-for-oneself and Being-in-oneself. To put it very concisely  and empirically they represent modes of being of a subject, such as: kinetic energy or khora, identity or personality, social practices and institutions, norms and values. To make it still simpler I indicate them by signs: M1, M2, M3, M4  and  S1,S2, S3, S4. When put in a semiotic square they  partly overlap:
M1                                M2
(S4)                                (S3)

S2                                   S1
(M3)                                (M4)

There are two directions in the model: one from the pure corporeality and sensibility, M1  (le sensible by Lévi-Strauss), to  permanent, stable  body i.e. M2 , and further to  the social  representation of the body in social roles and professions, M3, and to   abstract values and norms of a society, M4 (l’intelligible, l’abstrait).  On the other hand, there is a movement from abstract norms to their ‘exemplifications’  or representations in certain social institutions, and further their enactment via suitable personalities which these institutes recruite for their purposes, and ultimately certain  corporeal entities. Therefore there is in every form of  square, at  the upper side of the Moi,  as we call that part of the ‘me’ in the model, a tiny trace of the social;  correspondingly in even most abstract social norms there is a tiny  trace of pure corporeality. The model itself takes place within the mind of a subject explaining how the social is internalized in it, and so, why we behave socially, i.e. obeying the laws and norms, it explains how the society keeps us in its hold. To say it in the way of Adorno, what is involved is the juxtaposition of Ich und Gesellschaft.
Hence the model seems to offer place almost any possible type of theory or approach to human reality, depending on which aspect of the subjectivity, individual or collective, it emphasizes. For instance: the treatise like L’esprit des lois  by Montesqieu – S1; Cultural psychology by Jaan Valsiner – S1 and S2 seen from the  viewpoint of M4 and M3; Philosophy of Flesh by Mark Johnson –  M1; Characters by La Bruyère – M2;  Wilhelm Meisters Lehrjahre  by Goethe  – shift from M1 to S1.  We can also  situate a lot of further central  concepts of existential semiotics into these positions: dialogue, representation, etc.  I leave  the transcendence here out, since the model is still completely immanent i.e. deals with phenomena of our empirical or phenomenal world, Dasein (it will be an essential addenda later).
However, the model evokes lot of further  elaborations. For instance: it is about four stable moments of Being, but what if we consider the modality of Doing? Are the four instances there to represent a kind of ‘organic’  growth from pure body to  social norms? If yes, does this development take place by itself  or by acts and activities of our subject? Is he/she able to promote or resist it, i.e. affirm or deny it? As Schelling put it: either we are only looking at and observing this process i.e.  we are in a state of Schauen,  or we can influence in it, cause it i.e. we act via Handeln.   How the dialoque takes place as an ‘autocommunication’  among those instances of subject? Which signs and texts represent each moment?  Which kinds of questions our subject encounters in each stage?

Interim thoughts about Existential Semiotics
Stefan Biabiany

Existential Semiotics is a new theory and approach developed by Professor Eero Tarasti, which deals with the process beyond the objective fixation of signs and sign systems. It makes first evaluations about the derivation of signs, which are released by the human subject and surrounding his existence or Dasein (Heidegger). Existential Semiotics is interplay between the position of classical semiotic theories and philosophical thoughts which originate from Hegel to Kierkegaard and Heidegger to Sartre. The new semiotic observation enables an open approach which has proven advantageous on my own reflections. The given examples and already elaborated theories from the book “Existential Semiotics”, as well as discussions in Professor Tarasti´s lectures “Introduction to Existential Semiotics”, have lead to interesting enhancements and thoughts.
A result of these thoughts is the clarification of modalities such as must, will, know and can, which I consider as basic elements of Existential Semiotics. In my thoughts, the modalities have been enhanced to sub categories of first and second modalities, as well as inner and outer modalities. The modalities are seen as the cause of sign creation which results trough the act of negation and affirmation. This act I have reflected as a creative process and classified in primary and secondary creativity. By contrasting the inner process of sign creation with the German notion “Über¬legen”, negation and affirmation can be seen as a part of thinking. Furthermore, when in this process signs are created, manifested, accepted and updated, we could speak about an organic sign-cycle. Trough this cycle a subject encounters his “Dasein” with the plentitude of signs, where some of them are universal and dominant. Such signs are defined as “one does so”-signs or translated from German, man-signs. The dominance of the man-signs is manifested with the outer modalities and provokes a stand of reaction or imitation instead of conscious action, whereas the action or reaction itself is depended on the inner modalities. In addition to the modalities we have to encounter Existential Semiotics trough the awareness of the different categories of being, which are in relation to the inner and outer world of the Dasein. These categories, such as Being-in-itself, Being-for itself, Being-in-myself and Being-for myself, are relevant to distinguish signs beyond the objective fixation of signs and sign systems.
Overall, Existential Semiotics still enables a variety of approaches to determine the signs and sign systems in the view point that goes beyond semantics, syntactic and pragmatics. My personal thoughts, inspired by Professor Tarasti´s new theory, are interim thoughts and serving as rudiment for a further development.

References
Tarasti, Eero. 2000. Existential Semiotics. Bloomington: Indiana University Press.

Yhteystiedot:
Stefan Biabiany
University of Helsinki

Etsimässä rakkauden merkkejä ja sanomaa Händelin oopperasta Giulio Cesare in Egitto
Marjo Suominen

Tarkastelen Georg Friedrich Händelin (1685-1759) Lontoossa, Haymarketissa, Westminsterissä, Kuninkaallisessa teatterissa, vuonna 1724 ensi-esityksensä saaneessa oopperassa Giulio Cesare in Egittossa (Julius Caesar Egyptissä) esiintyviä rakkauden musiikillisia metaforia. Esittelen miten teoksessa rakkaus piirtyy päähenkilöhahmojen, Kleopatran ja Julius Caesarin suhteen kehittymisen kautta yleisesti hahmotettavissa olevaksi sanomaksi.
Tutkimalla oopperan jännitekohtiin sijoitettujen päähenkilö-aarioiden musiikillisia tunnelmamaalailuja etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Miten rakkaus määritellään Giulio Cesare in Egittossa? Millaisia (lähinnä) musiikillisia rakkauden merkkejä/ metaforia teoksessa käsitellään/ siinä esiintyy? Mitä nämä merkit kertovat/ viestivät teoksen yleissanomasta? Nämä ovat oopperan kannalta tärkeitä teemoja, sillä aarioiden painopisteet vaihtelevat ja lomittuvat keskenään siten että Kleopatran ja Caesarin välinen rakkaus tulee määritellyksi ja esiin nostetuksi oopperassa ja sen tarinakerronnassa libreton sekä musiikin avulla erilaisten affektijännitteiden myötä. Händel oli taitava musiikillisten tunnelmien luoja, ja Giulio Cesare in Egitto on yksi hänen kaikkien aikojen suosituimpia oopperateoksiaan. Händel yhdistää saksalaisesta perinteestä omaksutun vankan harmoniselle ajattelulle pohjautuvan kontrastoinnin italialais-ranskalaiseen myös retoriikan säännöstöihin liittyvään musiikillisten affektien hyödyntämiseen, josta sitten luo yksilöllisen sävelilmaisupalettinsa.
Händel laati musiikin Nicola Haymin librettoon, toisinnokseen 47 vuotta aiemmin venetsialaisten Antonio Sartorion  ja Francesco Bussanin samannimisestä teoksesta, jossa on Caesarin historialliseen hahmoon liittyvää aineistoa (Suetonius, Plutarkhos, Hirtius). Bussani kuten Haym keskittyi poliittisten juonittelujen sijasta tarinan romanttisiin liitoksiin, joiden valtiollisten poliittisten olojen kuvastavuuteen on viitattu ainoastaan allegorioina.

Yhteystiedot:
Marjo Suominen
Tutkijakoulutettava (FT tutkintoon)
Helsingin yliopisto, musiikkitieteen laitos
marjo.suominen(at)helsinki.fi

Emoticon: nykyteknologia, sosiaalisuus ja taide
Tekniikka ja riskit sosiosemioottisessa viitekehyksessä
Antti Silvast

Sosiologian väitöskirjatutkimuksessani tutkin laajojen teknisten järjestelmien eli infrastruktuurien riskeihin liittyvää asiantuntijuutta. Sähkönjakelun, veden ja liikenteen kaltaiset infrastruktuurit voidaan ymmärtää hyvinvoinnin teknologioiksi. Jotta ihmiset voisivat hyvin, näiden infrastruktuurien tulevaisuutta koskeviin epävarmuuksiin pitää varautua kollektiivisesti sekä valtion että elinkeinoelämän osalta. Aikaisemmissa tutkimuksissa (Collier 2008; Collier & Lakoff 2008) on tarkasteltu sitä, miten infrastruktuurivikoihin varautumiseen sovelletut asiantuntijoiden tekniset menetelmät ja tietoaineistot muuttuvat uudenlaisten epävarmuuksien niin kuin laajojen sähkökatkosten myötä.

Esitelmässäni väitän, että varautumiseen on kuitenkin teknisten menetelmien ja tietoaineistojen lisäksi olemassa myös keskenään kilpailevia, tekstien merkitysrakenteissa ilmeneviä arvojärjestelmiä. Väitteeni tueksi räätälöin tutkimukseeni niin kutsutun aktanttimallin mukaisen viitekehyksen (ks. myös Silvast 2009). Jäsennän Suomen sähkönjakelun asiantuntijoilta vuonna 2008 keräämääni haastatteluaineistoa siitä näkökulmasta, kenen velvoittamana epävarmuuksiin varaudutaan, kenen hyödyksi se tehdään, mikä varautumisessa saattaa auttaa ja mikä sitä saattaa estää. Analyysin päätteeksi reflektoin kriittisesti sitä, miten viitekehyksen käyttö onnistui. Pohdin esityksessäni myös, millä tavalla kaupallisten puhetapojen nykyään voimakas asema voidaan ottaa huomioon aineiston analyysissa (vrt. Törrönen 2005).

Viitteet
Collier, Stephen (2008). Enacting Catastrophe: Preparedness, Insurance, Budgetary Rationalization. Economy and Society 37(2): 224-250
Collier, Stephen & Andrew Lakoff (2008). The Vulnerability of Vital Systems: How Critical Infrastructure Became a Security Problem. Teoksessa Myriam Dunn (toim.) The Changing Logics of Risk and Security. Routledge.
Silvast, Antti (2009). Riskiyhteiskunta ja merkityksenanto: sähkönjakelun häiriöiden semioottista tarkastelua. Teoksessa Erja Hannula & Ulla Oksanen (toim.) Murtuvat merkit. Helsinki: Palmenia. 187-198.
Törrönen, Jukka (2005). Rajankäyntiä kriittisen diskurssianalyysin ja semioottisen sosiologian välillä. Teoksessa Pekka Räsänen, Anu-Hanna Anttila & Harri Melin (toim.) Tutkimus menetelmien pyörteissä. Jyväskylä: PS-kustannus, 139-162.

Yhteystiedot:
Antti Silvast
VTM, tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto, sosiologian laitos
Vuorikatu 6 (PL 4), 00014 Helsingin yliopisto
antti.silvast(at)helsinki.fi

Technosacrifices and technomyths: technology’s uses and meanings in Tero Saarisen’s coreography ”Hunt” and Einojuhani Rautavaara’s opera ”The Myth of Sampo – Sammon ryöstö”.
Vesa Matteo Piludu

The paper deals with the meaning and the use of technology in modern Finnish ballets and operas. In the first case study will be analyses Tero Saarinen’s choreography Hunt, based on Stravinsky’s Rite of Spring. For this solo work Saarinen cooperated actively with the multimedia artist Marita Liula and offered an unusual interpretation of the sense of the dancer’s self sacrifice. The second case deals with the Einojuhani Rautavaara’s use of electronic music in the opera The Myth of Sampo.  Also here technology seems to be related to a mysterious and dreadful mythological background.

Yhteystiedot:
Vesa Matteo Piludu,
Helsingin Yliopisto,
piludu(at)mappi.helsinki.fi

Nauru tulkinnan teknologialle: piirrokset tai kaaviot taideteoksen tulkintana
Altti Kuusamo

Esitelmässäni käsittelen kuvaan ja kuvataiteeseen liittyvää ”klassisen” komposition ongelmaa: millä tavoin kompositiot merkitsevät, ”visuaalisesti” vai diskursiivisesti? Millaisia huomaamattomia paradokseja hahmopsykologiaan (ja modernismiin) perustuva tulkintatraditio viritti esittämällä teoksista diagrammeja, rakenne- ja hahmokaavioita? Asetan vastakkain kuvan laidan (parergon) unohtavan rakennekehikon ja laidalle ”valuvat”, ns. ”matkustavat käsitteet” (travelling concepts). Kysyn, olivatko diagrammit ikonisina ”tulkinta”merkkeinä sittenkin kuvan mimesiksen ”käsitteellisyyttä” tuhoavia? Luon lopuksi katseen kohti kuvan illusorisen syvyyden ”läpinäkyvää” symbolista systeemiä (lacanilais-lévi-straussilaisessa merkityksessä).

Yhteysiedot:
Altti Kuusamo
Professori, Turun yliopisto
Sposti: altti.kuusam(at)utu.fi

Ohjelmaan

Jätä kommentti »

RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.
Entries ja kommentit feeds.

%d bloggers like this: