MITÄ ON SEMIOTIIKKA?

(Tämä teksti on peräisin Semiotiikan verkostoyliopiston opinto-oppaasta.)

Termi ‘semiotiikka’ on peräisin kreikankielen sanasta σημειον, joka tarkoittaa merkkiä. Semiotiikka – ja aiemmin sen rinnalla esiintynyt ‘semiologia’ – tarkoittaa siis tiedettä joka tutkii merkkejä, niiden elämää ja käyttöä. Kaikkein ilmeisimpiä meitä ympäröiviä merkkejä ovat kielen sanat, musiikin sävelet, visuaaliset viestit, mainokset, logot, liikennemerkit, koneiden lähettämät signaalit, kansallisuustunnukset, mittarinlukemat, arvomerkit, vaatteet, käyttäytyminen, brandit, median ja markkinoinnin tuotteet ym.

Mutta semiotiikka ei tutki vain tällaisia konkreettisia ja korostuneita merkkejä, vaan ylipäätään kaikkea merkeillä tapahtuvaa viestintää ja siinä välittyviä merkityksiä. Näin semiotiikka avautuu yhtäältä kommunikaation tutkimukseen, joukkoviestintään, tietokoneavusteiseen tutkimukseen ja toisaalta filosofiaan, kognitiotieteisiin, lingvistiikkaan, estetiikkaan, etiikkaan, teologiaan, yhteiskuntatieteisiin – kaikille tieteenaloille, jotka koskettavat merkityksen ongelmaa. Viime kädessä ihminen ajattelee merkeillä. Nykyisen biosemiotiikan mukaan kaikki elävät organismit toimivat eräänlaisina merkkiprosesseina.

Semiotiikan kenttä näyttää siis loputtoman laajalta, mutta tapa, jolla se ilmiöitä tutkii on yhtenäinen ja ilmenee usein eksaktina metodologiana ja omana metakielenään. Nykyisin ollaan sitä mieltä, että semiotiikka ei ole pelkkä lähestymistapa, vaan oma tieteenalansa. Sen historia juontaa juurensa antiikin filosofiaan, josta lähtien voidaan erottaa neljä pääsuuntausta: filosofinen merkkien tutkimus alkaen antiikin stoalaisista ajattelijoista, jatkuen kirkkoisillä keskiajalla ja edelleen John Locken kautta anglosaksisen maailman suureen semiootikkoon Charles S. Peirceen (1834–1914); lingvistinen merkkitiede on pitänyt puhuttua ja kirjoitettua kieltä semiotiikan lähtökohtana – tämän alan klassikko oli Sveitsissä ja Ranskassa vaikuttanut Ferdinand de Saussure (1857–1913), josta ns. eurooppalainen semiotiikka on enimmäkseen lähtöisin. Empiirinen semiotiikka sai alkunsa antiikin lääketieteestä: lääkäri joka tutki taudin oireita eli merkkejä oli ‘semiootikko’. Sittemmin empiirinen tutkimus kattaa monia alueita neuro- ja kognitiotieteistä erilaisten merkkikäytäntöjen soveltavaan tutkimukseen kuten mediatieteisiin. Viimeisin haara on balttilaisten Uexküllien perustama ‘biosemiotiikka’ joka tutkii organismien elämää suhteessa niiden ympäristöön, Umweltiin. Semiotiikan neljäs linja on kulttuurin semiotiikka, jonka merkittävin edustaja on ollut Juri Lotman ja hänen ympärilleen Tarttoon ja Moskovaan muodostunut koulukunta – se tutkii kulttuureja ‘teksteinä’ ja semiosfäärinä.

Semiotiikassa on ollut monia koulukuntia ja vaiheita, eikä siinä olla yksimielisiä siitä, onko sen peruskäsite ‘merkki’ rakenteeltaan kaksi- vai kolmijakoinen. Euroopassa semiotiikan historian vahvimpia suuntauksia oli 1960- ja 70-luvuilla vallinnut strukturalismi. Antropologi Claude Lévi-Straussin teorioista se levisi kaikkiin ihmistieteisiin ja johti mm. liettualaisranskalaisen Algirdas Julien Greimasin (1917–1992) perustamaan ns. Pariisin kouluun. Jotkut strukturalisteista muuntuivat ns. jälkistrukturalisteiksi ja saavuttivat maailmanmainetta mm. Yhdysvalloissa, kuten Julia Kristeva, Roland Barthes, Jacques Derrida ja Michel Foucault. Italiassa taas semiotiikan tähdeksi kohosi Umberto Eco (s. 1932), myös romaaneillaan alkaen Ruusun nimestä.

Nykyisin voi puhua ‘uussemiotiikasta’, joka ei sitoudu mihinkään kansalliseen tai muuhun koulukuntaan, vaan käyttää vapaasti semiotiikan pitkää perinnettä nyky-yhteiskunnassa ja tieteidenvälisessä kentässä ajankohtaisten ilmiöiden selvittämiseksi. Semiotiikka on siten luonteeltaan muuntumiskykyinen tieteenala, luonteeltaan innovatiivinen, interdisiplinäärinen ja kansainvälinen. Se on tutkijoiden kansainvälinen kieli.

Semiotiikka organisoitui alkaen 1960-luvun lopulta lähinnä unkarilais-amerikkalaisen Professori Thomas A. Sebeokin (1921–2002) ansiosta. Tällä hetkellä semiotiikan oppituoleja on ympäri maailmaa ja sitä opetetaan kaikkialla. Tärkeimpiä keskuksia ovat Euroopassa semiotiikan oppiaineet mm. Pietarin Eurooppalaisessa yliopistossa, Tarton, Vilnan, Berliinin teknisen yliopiston, Odensen, Aarhusin, Lundin, Sofian (Bulgarian Uusi yliopisto), Bolognan, Barin ja lukuisten muiden Italian, Espanjan ja Ranskan sekä Itä-Euroopan korkeakoulujen laitoksissa. Kanadassa semiotiikan keskuksia on Toronton Victoria Collegessa ja Montrealissa, latinalaisessa Amerikassa Meksikossa, Venezuelassa, Brasiliassa (erityisesti São Paulossa) ja Argentiinassa.

Suomessa semiotiikan historia palautuu mm. folkloristiikkaan, ns. Krohnien ja A. Aarnen koulukuntaan, josta sen vaikutuksia voi seurata moderniin narratologiaan eli kertomusten tutkimukseen. Suomalaisen semiotiikan taustana ovat olleet myös muut ihmistieteet antropologiasta filosofiaan, viimeisimpänä suuntauksena Eero Tarastin perustama ns. eksistentiaalisemiotiikka. Ensimmäisenä suomalaisena semiootikkona pidetään suomenruotsalaista kirjailijaa ja esseistiä Henry Parlandia (1908–1930), joka välitti mm. Venäjän formalistisen koulukunnan ajatuksia kulttuurikeskusteluumme.

Maassamme semiotiikkaa opetetaan nykyisin monessa korkeakoulussa, eniten kuitenkin Helsingin yliopistossa, jolla on 60 ov:n semiotiikan monitieteinen opintokokonaisuus. Semiotiikka on käytännössä houkutellut maahamme monia kansainvälisiä tutkijoita tohtori- ja postdoktoraalivaiheessa. Ratkaisevan tärkeä on ollut Imatran Kansainvälisen Semiotiikan Instituutin (International Semiotics Institute, ISI) panos. Se on tehnyt suomalaisen semiotiikan tunnetuksi kaikkialla maailmassa. ISI:n kesäkongressit ovat nykyisin kansainvälisesti tärkein ja laajin säännöllisesti järjestettävä alan tapahtuma. Käytännössä ne ovat pieniä semiotiikan ‘maailmankongresseja’ joka vuosi Imatralla. ISI on järjestänyt yli kymmenen vuoden ajan myös suomen kielisiä semiotiikan talvikouluja eri alojen jatkokoulutuksena. Se julkaisee kansainvälistä sarjaa ’Acta Semiotica Fennica’ alan monografioita, väitöskirjoja ja antologioita varten. ISI:a johtaa prof. Eero Tarasti Helsingin yliopistosta ja sen sihteerinä toimii Imatralla Maija Rossi.
SUPPEA HISTORIIKKI semiotiikka Suomessa

1971
Helsingin yliopiston eri tiedekuntien opiskelijoiden lukupiiri perustaa ‘strukturalismiryhmän’

1974
Ensimmäinen suomalainen semiotiikan antologia ilmestyy: Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa (Gaudeamus)

1979
Suomen Semiotiikan Seura perustetaan

1981
Ensimmäinen semiotiikan seuran symposium Helsingissä

1982
Synteesi-lehti alkaa ilmestyä

1983
Toinen semiotiikan seuran symposium Jyväskylässä

1986
Ensimmäinen symposium Imatralla

1988
International Semiotics Institute (ISI) perustetaan Imatralle

1990
Acta Semiotica Fennica -julkaisusarja perustetaan

1990
Ensimmäinen suomenkielinen semiotiikan johdantokurssi järjestetään Helsingin yliopiston kaikkien tiedekuntien opiskelijoille

1990
Semiotiikan talvikoulut käynnistyvät Imatralla

1995
ISISSS (International Summer Institute for Semiotic and Structural Studies) siirretään Torontosta Imatralle

1996
Semiotiikan opintokokonaisuus perustetaan HY:n Humanistiseen tiedekuntaan

1998
Acta Semiotica Fennicaa aletaan julkaista yhteistyössä Indiana University Pressin kanssa

2000
HY:n opintokokonaisuus laajenee 60 ov:oon

2000
Semiotiikka saa pooliprofessuurin ja sitä hoitavat professorit John Deely (Houston) ja Vilmos Voigt (Budapest)

2002
Kymmenen suomalaisen yliopiston edustajat kokoontuvat ja allekirjoittavat Semiotiikan verkostoyliopiston aiesopimuksen

2003
Etelä-Suomen lääninhallitus myöntää varat ESR-rahastosta Semiotiikan verkostoyliopiston perustamiselle Suomeen vuosille 2004–2007

Pidä blogia WordPress.comissa.
Entries ja kommentit feeds.

%d bloggers like this: